Artikkelin hakemisto

Ilmastopolitiikka

Ilmastonmuutokseen liittyy monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Poliittisten päättäjien on esimerkiksi ratkaistava

  • millaisia riskejä ollaan valmiita ottamaan
  • kuinka paljon ja millä aikataululla päästöjä vähennetään
  • mitä ohjauskeinoja käytetään
  • mitä teknologioita käytetään
  • mikä on torjumisen ja sopeutumisen suhde
  • kuinka ja missä näistä asioista päätetään

Nämä ja useat muut kysymykset muodostavat laajasti määriteltynä ilmastopolitiikan eli ilmastonmuutosta koskevan päätöksenteon.

Hieman suppeammin määriteltynä ilmastopolitiikaksi voidaan myös kutsua jotain tiettyä toimenpidekokonaisuutta tai määriteltyä poliittista prosessia. Esimerkiksi Suomen ilmastopolitiikka koostuu tietyistä tavoitteista ja toimenpiteistä.

Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa tehdään nykyään pääasiassa YK:n ilmastosopimuksen pohjalta, joten ilmastopolitiikka on tiettyjen sääntöjen ohjaama prosessi. EU:n kannanmuodostusta ja toimenpiteitä taas ohjaa sen omien perussopimusten säätelemä poliittinen prosessi. Muutamat valtiot, kuten Yhdysvallat ovat puolestaan pyrkineet kehittämään vapaaehtoisuuteen perustuvaa ilmastopolitiikkaa YK-prosessin ulkopuolella.

Highslide JS

Kansainvälisen ilmastopolitiikan tärkeys korostuu, koska ilmastonmuutos on globaali ongelma. Ilmastonmuutoksen seuraukset myös jakautuvat globaalisti ja satojen vuosien ajanjaksolle. Näin ollen yksittäisen maan päästöt eivät suoraan vaikuta kyseisen maan kohtaamiin ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Vakavat vaikutukset sen sijaan saattavat kohdata valtioita, joiden omat päästöt ovat hyvin pienet. Tällaisia ovat esimerkiksi vähiten kehittyneet saarivaltiot.

Ilman kansainvälisiä neuvotteluja voitaisiin olla tilanteessa, jossa jokaisen valtion kannattaisi jättää päästövähennykset muiden harteille, jolloin kukaan ei vähentäisi päästöjä ja ilmastonmuutos aiheuttaisi kaikille suurta vahinkoa. Neuvottelujen tarkoituksena on muuttaa valtioiden toimintaympäristöä niin, että kaikkien kannattaa vähentää päästöjä, jolloin päästään kaikkia hyödyttävään lopputulokseen.

Kansainvälisestä ilmastopolitiikasta neuvotellaan ennen kaikkea YK:n puitteissa. Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetyssä YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssissa hyväksyttiin YK:n Ilmastonmuutoksen yleissopimus eli ns. Ilmastosopimus. Se astui voimaan vuonna 1994.

Yleissopimuksessa sen allekirjoittaneet maat tunnustavat virallisesti ilmastonmuutoksen olevan vakava ongelma. Sopimuksen tavoitteeksi on asetettu ilmakehän kasvihuonekaasujen vakiinnuttaminen vaarattomalle tasolle. Yleissopimuksessa on myös asetettu kehykset jatkoneuvotteluita varten, joissa toimenpiteiden tarkemmista yksityiskohdista voidaan sopia. Myös itse yleissopimus sisältää alustavia toimenpiteitä, kuten kansallisten toimintaohjelmien laadinta sekä ilmastonmuutoksen huomioon ottaminen maataloudessa, energiantuotannossa, luonnonvarojen hyödyntämisessä ja rannikkoalueiden käytössä. Sopimusosapuolten tulee myös tuottaa ns. kansallisia kasvihuonekaasuinventaarioita, joissa kunkin maan ihmisperäiset kasvihuonekaasupäästölähteet ja -nielut lasketaan, listataan, julkaistaan ja päivitetään säännöllisesti. YK:n ilmastomuutoksen puitesopimuksen on ratifioinut yli 180 valtiota. Suomi ratifioi sopimuksen 31.5.1994.

Ilmastosopimuksen täsmentämiseksi ja sen sitovuuden lisäämiseksi aloitettiin jatkoneuvottelut heti sopimuksen astuttua voimaan. Niiden tuloksena vuonna 1997 allekirjoitettiin ns. Kioton pöytäkirja, jossa teollisuusmaat sitoutuivat vähentämään kuuden kasvihuonekaasun päästöjä siten, että niiden kokonaismäärä laskee vähintään 5,2 % vuoden 1990 päästöjen tasosta vuosina 2008-2012. Tämä yleisvelvoite jaettiin edelleen maakohtaisiksi tavoitteiksi. EU:n sisäisessä taakanjakosopimuksessa  sen 8 %:n vähennystavoite jaettiin edelleen jäsenmaiden kesken. Suomi sitoutui rajoittamaan päästönsä vuoden 1990 tasolle. Suomi saavutti Kioton pöytäkirjan ensimmäisen velvoitekauden tavoitteet, kun päästömäärä oli noin 5 % alle sovitun tason.  

Kioton pöytäkirjan toinen velvoitekausi koskee vuosia 2013-2020. EU jäsenvaltioineen sekä Islanti ovat päättäneet täyttää pöytäkirjan toisen velvoitekauden päästövähennysvelvoitteet yhteisesti. EU:n ja sen jäsenvaltioiden velvoitteet on määritelty niin, että ne perustuvat EU:ssa jo vuonna 2009 hyväksyttyyn ilmasto- ja energiapakettiin, jonka mukaan EU vähentää päästöjä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä vuoden 1990 tasosta.

Kioton pöytäkirjassa täsmennettiin myös keinoja päästövähennysten saavuttamiseksi. Pöytäkirjan erityispiirteitä ovat kansainvälisesti toteutettavat ns. joustojärjestelmät (päästökauppa, yhteistoimeenpano ja ns. puhtaan kehityksen järjestelmä), joilla maat voivat täydentää kotimaisia toimia. Näiden järjestelmien säännöt hyväksyttiin sopimuspuolten seitsemännessä konferenssissa Marrakeshissa.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut käydään YK:n ilmastosopimuksen vuosittaisissa osapuolikonferensseissa (Conference of the Parties, COP), joihin kaikkien sopimuksen ratifioineiden maiden delegaatiot voivat osallistua. Vuodesta 2005 eteenpäin, Kioton pöytäkirjan tultua voimaan, ne pidetään yhdessä Kioton pöytäkirjan osapuolikokousten (Meeting of the Parties, MOP) kanssa.

Ilmastopolitiikan käytännön järjestelyistä vastaa YK:n ilmastosopimuksen sihteeristö, jonka päämaja on Bonnissa. Sihteeristöllä on kaksi apuelintä. Tieteellinen toimikunta (Subsidiary Body for Scientific and Technical Advice, SBSTA) tarjoaa ajantasaista tietoa sopimukseen liittyvistä tieteellisistä ja teknisistä asioista. Toteutustoimikunnan (Subsidiary Body for Implementation, SBI) tarkoituksena on auttaa arvioimaan ja kehittämään sopimuksen toteutusta. Sopimus määrittelee päätösvaltaiseksi neuvottelufoorumiksi osapuolikonferenssit, jotka koostuvat sopimuksen ratifioineiden osapuolten (valtioiden) edustajista.

Kansallinen ilmasto- ja energiastrategia

Suomessa on muodostunut käytännöksi, että jokainen hallitus tekee kaudellaan energia- ja ilmastopoliittisen strategian. Valtioneuvosto on antanut eduskunnalle selonteon energia- ja ilmastopolitiikasta vuosina 2001, 2005, 2008 ja 2013. Vuoden 2013 strategian tavoitteena oli varmistaa, että Suomi saavuttaa vuodelle 2020 EU:ssa asetetut tavoitteet, joita ovat 16 % päästövähennys päästökaupan ulkopuolisilla sektoreilla, 38 % uusiutuvan energian osuus loppukulutuksesta laskettuna, ja 10 % uusiutuvan energian osuus liikennesektorilla (jonka Suomio on kansallisesti nostanut 20%:iin). Suomen pitkän aikavälin tavoitteena on hiilineutraali yhteiskunta. Strategisen tason ohjeena kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa toimii Energia- ja ilmastotiekartta 2050

IPCC tukee ilmastopoliittista päätöksentekoa

Highslide JS

IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (Intergovernmental Panel on Climate Change) tavoitteena on tuottaa tieteellinen perusta ilmastopolitiikkaa koskevaa kansallista ja kansainvälistä päätöksentekoa varten.

Ilmastopoliittisen päätöksenteon tueksi IPCC valmistelee ilmastonmuutosraportteja tutkijaryhmissä. Ryhmät keräävät ja arvioivat julkaistua tieteellistä tietoa ilmastonmuutoksesta, sen vaikutuksista ja hillitsemismahdollisuuksista sekä siihen sopeutumisesta. IPCC ei siis tee uutta ilmastonmuutostutkimusta, vaan analysoi ja kokoaa yhteen olemassa olevaa tieteellistä tietoa. Se ei myöskään ehdota ilmastopoliittisia vaihtoehtoja.

IPCC:n perustivat vuonna 1988 Maailman ilmatieteen järjestö WMO ja YK:n ympäristöohjelma UNEP. Päätös paneelin muodostamisesta syntyi jo vuonna 1979 Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n järjestämässä ensimmäisessä Maailman ilmastokonferenssissa.

Suomessa IPCC-työstä vastaa Ympäristöministeriön asettama IPCC-työryhmä, joka kokoaa yhteen alan tutkijat ja eri ministeriöiden edustajat.

IPCC ja Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore jakoivat vuoden 2007 Nobelin rauhanpalkinnon. Tahot palkittiin ilmastonmuutoksen vastaisesta työstään. IPCC päätti edistää saamillaan palkintorahoilla IPCC:n kokoaman tiedon levittämistä erityisesti niihin kehitysmaihin, joissa ilmastonmuutosten haitallisten vaikutusten arvioidaan olevan suurimmat.